42 minuutin tarinoita on Anna K:n kirjoittama joukko tuokiokuvia. Ne on kirjoitettu junassa Hämeenlinnan ja Tampereen välillä, jokainen kuva omalla junamatkallaan. Kaikki tarinat ovat silkkaa mielikuvituksen tuotosta, mutta joihinkin tarinoihin inspiraatio on löytynyt radan varresta.
Nimetön
Laitumella on siellä täällä lehmiä. Suurimmaksi osaksi lehmät syövät vielä kasteista heinää. Yksi lehmä seisoskelee muista erillään.
Se on punaruskea lehmä jolla on valkoinen laikku toisessa kyljessä. Sen nimi on Kauhtana, joka ei lehmänkään mittapuulla ole kauhean mairitteleva nimi.
Kauhtana odottaa. Se ei syö. Se tuijottaa keskittyneesti eteenpäin ja kuuntelee. Kauhtanalla on intohimo.
Laitumen aidan toisella puolen, siinä missä Kauhtana odottaa, kulkee rautatie. Kauhtana odottaa junaa. Juna on Kauhtanan intohimo.
Juna tulee, ja Kauhtana on iloinen. Junassa istuu Tapani Mattinen. Herra Mattinen on jämpti mies.
Vieressään penkillä herra Mattisella on salkku. Jalkansa juuressa hänellä on K-kaupan muovikassi, jota hän yrittää vaivihkaa työntää penkin alle. Häntä hävettää. Muovipussi ei sovi hänen kaltaiselleen miehelle.
Mattinen kaivaa taskustaan kamman ja kampaa hiuksensa sivulle tehostaen kamman vaikutusta silittämällä joka vedon jälkeen kädellä hiukset littaan. Lopuksi hän vetää kätensä vielä ylimääräisen kerran hiustensa yli, jotta ne olisivat mahdollisimman litteät.
Konduktööri astuu vaunuun ja kysyy matkaliput. Tapani Mattisella on tapansa mukaan lippu povitaskussaan. Ennen kuin konduktööri tulee hänen kohdalleen, Mattinen silottaa lipun polveaan vasten kädellään, aivan kuten hiuksensakin.
Mattitla ojentaa lipun konduktöörille, mutta ei katso häntä silmiin. Konduktöörin silmät ovat harmaat ja tuikkivat.
Konduktööri pitää lippujen leimaamisesta. Hän leimaa liput aina niin että jälki on selkeä. Hän on myös niitä jotka jutustelevat matkustajien kanssa ja kertoo aina seuraavan junan lähtölaiturin.
Konduktööri on erityisen iloinen silloin kun päätepysäkki on hänen kotipitäjänsä. Hänen ajatuksensa kääntyvät nytkin vaimon tekemään lihasoppaan joka kotiliedellä odottaa.
Juna pysähtyy ja konduktööri astuu laiturille. Laiturilla ajaa pieni tyttö polkupyörällä. Konduktööri sanoo hänelle ystävällisesti, ettei laiturilla saa ajaa, koska se on vaarallista.
Tytön nimi on Helmi. Hän ajaa laiturin päässä olevalta luiskalta alas ja kääntyy pyörätielle. Hänen pyöränsä on punainen.
Pyöräilyn lisäksi Helmi pitää sammakonkudusta, punaisesta jaffasta ja Pekka Töpöhännästä. Helmillä on yllään polvihousut ja t-paita, jossa on leppäkertun kuvia. Se oli lahja mummilta.
Helmi ylittää sillan ja kääntyy hiekkatielle. Hän polkee kovaa, niin kovaa kuin vain pystyy. Kun pyörä menee niin kovaa että hiukan pelottaa, Helmi jarruttaa. Pyörän perään nousee pölypilvi, ja jarrutusjälki on hieno.
Helmi ei huomaa penkalla olevaa siiliä. Siili on käpertynyt palloksi, mutta kurkistaa, mikä äänen oli tehnyt. Nähdessään Helmin, joka lähtee taas ajamaan, siili tuhahtaa ja kääntyy kohti ojaa.
Hieman vaivalloisesti siili kiipeää ojan toista reunaa ylös ja rapistelee pian pellonpientareella. Pellolla on hyviä paksuja matoja.
Mutta niistä minä en enää välitä kertoa.