Oletteko koskaan ajatellu, miksi sellaiset kuivatut luumut ovat usein tahmaisia mutta rusinat ei niinkään? Minä olen, ainaskin silloin kun syön luumuja, ja kaipaisin niihin rusinoiden tahmattomuutta. Olisihan kivempaa, jos saisi syödä luumunsa niin, ettei tarvitsisi närsiä hampailla sormista luumujen tahmaa pois syömisen jälkeen. Tulisi syötyä enemmän luumuja ehkä, kun syöminen kävisi nopsemmin. Ja luumuthan ovat hyviä. Ja vallan terveellisiä, ainakin verrattuna kaiken maailman lisäaineellisiin herkkuihin joista on luumut kaukana.
Tokihan saattaa vaikuttaa se, että luumu on luumu ja rusina on rusina. Tai rusinahan on kai viinirypäle, mutta se taas on ihan eri asia. Mutta lisätäänkö luumuihin tahmaisuusominaisuus jälkikäteen, kun ei tuoreet luumut ole tahmaisia (paitsi ehkä jos ovat ylikypsiä ja epämiellyttäviä, mutta semmoista en söisi.). Vai kuivataanko ne jotenkin eri tavoin kuin rusinat (tai siis viinirypäleet)?
Eihän kuivattu luumu ole kokonaisuudessaankaan kauhean kuiva, vaan semmoinen aika mehevä. Eikä mikään kuiva voi olla mehevä. Kai. Internetin ihmeellinen maailma kertoo, että kuivattujen luumujen kosteusprosentti on noin 30, kun muissa kuivatuissa hedelmissä se on 20 %. Mehevyysanalyysini meni siis ihan oikein. Interweb kertoo myös, että koska luumut ovat kosteampia, niissä pitää käyttää säilöntäaineita (siinä meni se lisäaineettomuus).
Väitän siitä huolimatta, että parempi on syödä luumu kuin jokin karamelli, joka esimerkiksi värjää kielen siniseksi. Pienenä sinisen kielen omistaminen hetkellisesti oli siistiä, mutta nykyään se olisi ällöttävää. Tai ehkä se olisi salaisesti vähän siistiä, mutta kun en syö semmoisia kielenvärjäystuotteita. Poikkeus karamellisääntöön on suklaa, jota en kyllä hylkää ikipäivänä, mutta se ei värjääkään kieltä.
Tulee luumutahmaa närsiessä myös miettineeksi, kuka alun perin keksi syödä kuivatun luumun. Sen ulkonäkö kun ei silmiä hivele eikä syömään houkuttele. Ei välttämättä edes haistamaan houkuttele, jolloin saattaisi huomata viekoittelevan luumutuoksun nenässään. Mutta jos se ei olisikaan luumu, voisi nenään leijaileva tuoksu olla vähemmän viehko. Ehkä ensimmäisen kuivatun luumun syöjä söi ensimmäisen luumun pimeässä, eikä nähnyt ennen kuin aamun sarastaessa että yäk, tuommoisenko söin. Luumuisti olisi siinä vaiheessa jo niin luumuaddiktoitunut, ettei enää välittäisi luumun ulkonäköseikoista.
Ajatelkaapa sitten jouluna puuron päälle luumusoppaa kauhoessanne hieman luumuja. Mutta älkää kiinnittäkö hirveästi siinä kohdin huomiota luumujen ulkonäköön siellä sopassa. On aika merkillistä, miten jo aika epäilyttävän näköisestä luumukikkareesta tehdään limanomaista soppaa jossa luumu kalpenee kauniinmustasta kuivahedelmästä ruskeaksi niljakkaaksi lillujaksi. Mutta ovat ihan syötäviä ne luumut siellä sopassakin.